Yle uutisoi syyskuun lopussa, että suomalaisen työn tuottavuus on suunnilleen samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten. Suomi on jäänyt naapurimaiden kelkasta, ja heikkoa tuottavuutta voidaan kutsua jo krooniseksi. Artikkeli perustui valtiovarainministeriön yhteydessä toimivan tuottavuuslautakunnan raporttiin.
Jutun mukaan syynä heikkoon tuottavuuteen on yritysten huono uudistumiskyky, vähäiset innovaatiot ja se, että tuotekehitykseen ei ole panostettu. Raportti nostaa esiin myös tuet, jotka pitävät hengissä hiipuvia toimialoja ja vievät tilaa uusilta.
Tuottavuuslautakunta antaa raportissaan neljä suositusta: lisää kilpailua keskittyneille markkinoille, panostus osaamiseen ja koulutukseen, yritystukien remontti sekä parempi mittaaminen ja kannustimet julkiselle sektorille.
Suositukset ovat järkeviä, mutta ne ovat rakenteita, ja rakenteiden sisällä toimii ihmisiä. Tässä blogissa Mari Rasimus pohtii, mikä ihmisissä ja kulttuurissa pitää kiinni tutusta ja riskittömästä, ja miksi inhimilliset kyvykkyydet jäävät tuottavuuskeskustelussa vähälle.
Selviytymisen perintö
Suomalaisella selviytymisen kulttuurilla on pitkä historia. Selviydyimme köyhyydestä, sodista ja niiden uhkista sekä jälleenrakennuksesta puurtamalla ja varovaisuudella. Se oli aikanaan viisas strategia, joka on kantanut meidät pitkälle.
Selviytymistä palvelevat toimintatavat eivät kuitenkaan välttämättä palvele enää uudistumista ja kukoistamista nopeasti muuttuvassa ajassamme. Kun mielessä on selviäminen, epäonnistuminen tuntuu vaaralliselta, kokeileminen riskiltä ja riskin välttäminen vastuullisuudelta.
Päädytään ainoastaan säästämään ja tehostamaan: henkisesti piileskelemään. Tämä näkyy tällä hetkellä niin yhteiskunnallisella tasolla kuin organisaatioissa.
Hermosto uhkatilassa
Yksilötasolla tiedämme, miten uhkatila toimii. Kun autonominen hermosto kokee olonsa turvattomaksi, menemme stressitilaan ja huomio kapenee. Näemme riskit mutta emme mahdollisuuksia.
Uteliaisuus, uusien mahdollisuuksien näkeminen ja luovuus tarvitsevat turvaa.
Mitä jos sama pätee kokonaisiin organisaatioihin ja kulttuureihin? Mitä jos osa suomalaisesta uudistumisen jumista on kollektiivista hermostollista uhkatilaa, jossa pidetään tiukasti kiinni tutusta?
Tämä on yksi hyödyllinen tapa katsoa ilmiötä. Se ei korvaa kilpailupolitiikkaa tai koulutusremonttia, mutta täydentää niitä.
Miltä kukoistamisen kulttuuri voisi näyttää?
Kuvittele kulttuuri, jossa:
ensimmäinen kysymys on "mikä tässä voisi olla mahdollista?" eikä "mikä voisi mennä pieleen?"
epäonnistuminen on tietoa, josta opitaan, eikä häpeä, ja häpeästäkin voidaan puhua työyhteisössä
kokeillaan rohkeasti ja nopeasti, ennen kuin kaikki on valmista
investoidaan uusiin tapoihin tehdä ja uskalletaan luopua vanhoista
hermoston säätely ja turvallisuuden tunne ovat osa johtamista ja työyhteisön arkea.
Tällaista kulttuuria ei ilmoiteta eikä päätetä. Sitä opetellaan yhdessä, kokemuksen ja toiston kautta.
Raportin suositus panostaa osaamiseen ja koulutukseen on tärkeä, mutta se tarkastelee osaamista oppimistulosten ja koulutustason kautta. Inhimillisiin kyvykkyyksiin on tärkeää investoida myös siellä, mihin koulutusmittarit eivät yllä.
Kukoistavan kulttuurin lähtökohta on itsetuntemuksessa, tunnetaidoissa ja hedelmällisessä yhteistyössä sekä työyhteisössä, joka luo turvaa ja suuntaa huomion mahdollisuuksiin.
Minä kysyn rohkeasti: voisiko tässä olla yksi uudistumiskyvyn puutteen ja tuottavuusvajeen juurisyistä?
Mistä aloitetaan?
Rakenteet kannattaa korjata. Samalla voimme alkaa harjoitella rohkeutta jo nyt: omassa tiimissä, organisaatiossa ja työyhteisössä.
Voimme tunnistaa, mikä vie meidät jumiin ja saa takertumaan vanhaan, ja opetella yhdessä menetelmiä, joilla visioimme ja luomme mahdollisuuksien tulevaisuutta.
Tätä muutosta ei tehdä diaesityksillä vaan kehollisilla ja kokemuksellisilla menetelmillä. Sen takia Almanovia on olemassa.
Lähteet
Yle (2026). Suomalaisen työn tehokkuus junnaa 20 vuoden takaisella tasolla – raportti listaa neljä korjattavaa asiaa. Yle Uutiset 30.9.2026. https://yle.fi/a/74-20248888
