Oppimislarpit ja draamasimulaatiot käyttöön– kun muutoksen halutaan näkyvän arjessa
Tässä blogissa Simo Routarinne, vuorovaikutuskouluttaja ja soveltavan improvisaation uranuurtaja, avaa kokemuksellisen oppimisen voimaa vuorovaikutustaitojen kehittämisessä.
Perinteinen koulutus ei riitä, kun halutaan vahvistaa taitoja, jotka elävät hetkessä ja kehossa. Simo näyttää, miten draamasimulaatiot ja oppimislarpit tuovat oppimiseen todentuntuisuutta, tunnetta ja pysyvää muutosta – ja miksi ne ovat tulevaisuuden menetelmiä organisaatioiden vuorovaikutuskulttuurin kehittämisessä.
Miksi perinteiset oppimismenetelmät eivät riitä vuorovaikutustaitojen kehittämiseen
Vuorovaikutustaidot eivät ole pelkkää teoriaa. Ne eivät kehity lukemalla ohjeita tai kuuntelemalla luentoja. Me opimme ne – kuten niin monet muutkin elämän tärkeät taidot – kantapään kautta. Jo lapsuudessa harjoittelemme näitä taitoja: perheessä, päiväkodin leikeissä ja koululuokassa. Opimme kokeilemalla, milloin toisen hymy on kutsu ja milloin ärsyyntynyt huokaus tarkoittaa “nyt riittää”. Opimme sanomaan, kuuntelemaan, tulkitsemaan ja reagoimaan.
Tämä sama kokeilun ja kokemisen kautta oppimisen logiikka pätee myös aikuisiässä, kun haluamme kehittää vuorovaikutustaitojamme tietoisemmin. Teoria antaa sanoja ja ymmärrystä, mutta vain toiminta synnyttää todellista oppimista.
Koulutustutkimuksessa tämä tunnetaan Kolbin kokemuksellisen oppimisen prosessina. Siinä oppiminen tapahtuu nelivaiheisena kehänä:
Konkreettinen kokemus – osallistuja kohtaa tilanteen, jossa toiminta ja tunne ovat mukana.
Reflektiivinen havainnointi – kokemusta tarkastellaan ja sanoitetaan jälkikäteen.
Abstrakti käsitteellistäminen – kokemuksesta tehdään yleistys tai oivallus.
Aktiivinen kokeilu – opittua testataan uudessa tilanteessa.
Draamasimulaatiot ja oppimislarpit perustuvat juuri tähän sykliin. Ne tarjoavat turvallisen, mutta aidontuntuisen ympäristön, jossa voidaan kokea, reflektoida ja kokeilla uudelleen – ilman todellisia riskejä.
“Draamasimulaatiot ja oppimislarpit tarjoavat turvallisen, mutta aidontuntuisen ympäristön, jossa voidaan kokea, reflektoida ja kokeilla uudelleen – ilman todellisia riskejä.”
Fiktiivinen tilanne, todellinen oppiminen
Draamasimulaatioissa ja oppimislarpeissa osallistujat eläytyvät rooleihin ja toimivat improvisoiduissa tilanteissa, jotka muistuttavat työelämän tai sosiaalisen arjen vuorovaikutushaasteita. Tällainen eläytyminen synnyttää kehollisen ja emotionaalisen kokemuksen, joka jää mieleen aivan eri tavalla kuin teoriapohjainen oppi.
Tämän vahvistaa myös Sirke Seppäsen väitöstutkimus soveltavasta improvisaatiosta ja vuorovaikutustaitojen kehittymisestä (2022).
Tutkimuksessa havaittiin, että vaikka osallistujat tiesivät improvisoidut tilanteet fiktiivisiksi, heidän kehonsa reagoi niihin kuin todellisiin tapahtumiin. Torjunta, hyväksyntä, jännitys ja helpotus näkyivät fysiologisesti: sykkeen vaihtelussa, lihasjännityksessä ja stressitasoissa.
“Vaikka osallistujat tiesivät, että improvisoidut vuorovaikutustilanteet olivat fiktiivisiä, niiden herättämät keholliset vasteet olivat samankaltaisia kuin aidoissa tilanteissa.”
Seppäsen havainto on mullistava: tilanteen ei tarvitse olla totta, jotta keho ja mieli oppivat aidosti. Juuri tässä piilee draamasimulaation ja oppimislarpin oppimisteho – ne herättävät todellisen kokemuksen turvallisessa ympäristössä.
Miksi draamasimulaatiot toimivat
Draamasimulaatiot yhdistävät useita oppimisen perusperiaatteita, jotka tukevat pitkäkestoista muutosta käyttäytymisessä:
Kokemuksellisuus: Oppiminen tapahtuu tekemällä, ei kuuntelemalla.
Turvallinen tila: Harjoittelu tapahtuu fiktiivisesti – virheet ovat sallittuja ja jopa toivottuja.
Reflektio: Ohjattu keskustelu ja havainnointi auttavat tunnistamaan omaa toimintaa ja sen vaikutuksia.
Empatia ja roolinvaihto: Eläytyminen toisen näkökulmaan laajentaa ymmärrystä ja tunnetaitoja.
Toistettavuus: Sama tilanne voidaan toistaa eri rooleissa, jolloin oivallukset syvenevät.
Kun osallistuja “eläytyy tilanteeseen” ja kokee sen kehossaan, syntyy muistijälki, joka on huomattavasti vahvempi kuin pelkkä kognitiivinen ymmärrys. Keho ja mieli oppivat yhdessä.
Käytännön sovellukset organisaatiokontekstissa
Draamasimulaatiot ja oppimislarpit soveltuvat monenlaisiin organisaatioihin – erityisesti silloin, kun halutaan vahvistaa vuorovaikutusta, johtajuutta tai yhteistyötä.
1. Johtajuuden kehittäminen
Johtamistilanteet sisältävät jatkuvasti tunnekuormaa ja paineita. Simulaatioissa voidaan turvallisesti harjoitella päätöksentekoa, palautteenantoa ja vaikeiden keskustelujen käymistä – tilanteita, joita todellisuudessa usein vältellään.
2. Tiimityö ja yhteistyötaidot
Larppimaiset harjoitukset auttavat tunnistamaan erilaisia rooleja ja statusilmaisuja. Ne tuovat näkyväksi, miten valta, vuorovaikutus ja vastuu jakaantuvat tiimissä – ja miten niitä voisi tasapainottaa.
3. Asiakaskohtaamiset ja palvelutilanteet
Simulaatiot, joissa osallistujat ottavat asiakkaan ja palveluntarjoajan roolit, auttavat ymmärtämään vuorovaikutuksen sävyjä ja tunnesignaaleja. Näin opitaan paitsi kuuntelemaan, myös näkemään se, mitä jää sanomatta.
4. Muutostilanteiden harjoittelu
Kun organisaatio käy läpi suuria muutoksia, draamasimulaatiot tarjoavat mahdollisuuden käsitellä epävarmuutta ja ristiriitoja yhteisöllisesti. Ne voivat toimia “turvallisina kokeilualustoina” ennen todellisia tilanteita.
Kun keho oppii, mieli seuraa
Vuorovaikutustaitoja ei voi opetella pelkällä järjellä. Niitä ei voi ulkoa oppia, vaan ne täytyy kokea ja toistaa. Draamasimulaatioissa erilaisia metataitoja voi ensin harjoitella fiktion turvaverkossa - seuraavassa vaiheessa kokeilut siirretäänkin sitten työelämän aitoihin tilanteisiin, joihin ne juurtuvat tehokkaasti, sillä keho ja mieli ovat jo ottaneet haltuun uudenlaiset käyttäytymismallit simulaatioissa!
Oppimislarpit ja draamasimulaatiot palauttavat meidät siihen samaan oppimisen perusmuotoon, jonka lapsena opimme – toiminnan, kokeilun ja tunteen kautta.
Sirke Seppäsen tutkimus osoittaa, että tämä tapa on paitsi inhimillinen, myös fysiologisesti tehokas. Fiktiivinen harjoitus voi jättää jäljen kehoon ja mieleen – ja muuttaa tapaa, jolla olemme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.
Lähde:
Sirke Seppänen, ”Mitä tapahtuisi, jos sanoisinkin ´joo’?” Improvisaatioharjoittelun välittömät ja pitkäaikaiset vaikutukset opettajaopiskelijoiden subjektiivisilla, hormonaalisilla ja psykofysiologisilla vasteilla mitattuna. Helsingin yliopisto 2022
Kirjoittajasta
Simo Routarinne on kansainvälisesti tunnustettu asiantuntija strategisessa vaikuttamisessa, rakentavassa vuorovaikutuksessa ja arvostavassa yhteistyökulttuurissa. Hän on viisas ja humoristinen luennoitsija, fasilitaattori, konsultti, moderaattori ja kouluttaja. 30 vuoden kokemuksella ja ammattitaustaltaan näyttelijänä ja improvisoijana hän tuo jokaiseen tilaisuuteen mukaansatempaavan ja vaikuttavan läsnäolon.
