Mikä ei näy, ei kehity

Työelämässä puhutaan paljon oppimisesta, mutta mittaaminen keskittyy yhä menneisyyteen: suorituksiin, kustannuksiin ja järjestettyihin koulutuksiin. Samaan aikaan organisaatiot kamppailevat murroksen kanssa, jossa tarvitaan jotain muuta – kykyä kehittyä, vaihtaa suuntaa, nähdä toisin ja yhdistellä osaamista uudella tavalla.

Tämä on oppimiskykyä. Mutta sitä ei voi kehittää, jos sitä ei ensin nähdä.

Oppimiskykyä on paha kehittää, jos ei sitä nähdä.

Oppimiskyky rakentuu kahdesta toisiinsa kietoutuvasta kokonaisuudesta: oppimiskulttuurista ja oppimisen infrastruktuurista. Oppimiskulttuuri on kuin organisaation sisäinen ilmapiiri – se näkyy siinä, miten puhutaan epäonnistumisista, kysymyksistä ja keskeneräisyydestä. Se tuntuu siinä, kuinka turvalliseksi ihmiset kokevat ajattelun, uteliaisuuden ja näkökulmien jakamisen. Ilman tätä kulttuuria oppiminen jää helposti yksilön vastuulle ja sattuman varaan.

Oppimisen infrastruktuuri taas muodostuu rakenteista, käytänteistä ja välineistä, jotka mahdollistavat ja ohjaavat oppimista. Onko työssä tilaa reflektoida? Onko palautekulttuuri elävä ja rakentava? Saavatko tiimit tukea kehittämiseen? Infrastruktuuri ei ole vain teknologiaa – se on järjestelmällistä huolenpitoa siitä, että oppiminen ei jää kiireen tai rakenteiden jalkoihin.

Kun oppiminen on näkyvää, se voi myös muuttua.