Luovuus ei asu enää yksilöissä

Organisaatioissa puhutaan paljon luovuudesta, mutta käytännössä sitä johdetaan usein väärin. Luovuutta etsitään yksilöistä, rekrytoinneista ja yksittäisistä oivalluksista, vaikka arjen tekeminen ei tue sen syntymistä.

Silti luovuus ei tunnu lisääntyvän.

Tässä blogissa Simo Routarinne tarkastelee, miksi luovuus ei synny yksilöissä vaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa – ja mitä tämä tarkoittaa organisaatioiden kehittämiselle.

Luovuuden harha

Organisaatioissa puhutaan jatkuvasti luovuudesta. Keskustelu kääntyy nopeasti siihen, miten löydetään luovia ihmisiä, miten rekrytoidaan “tähtiä” ja miten yksittäisiä oivalluksia palkitaan.

Mutta mitä jos koko lähtökohta on väärä?

Opettaessani Team Creativity -kurssia Aalto-yliopistossa opiskelijat oivalsivat jo ensimmäisenä päivänä jotakin olennaista: yksilön luovuus ja tiimin luovuus ovat kaksi täysin eri ilmiötä. Ja jos niitä ei eroteta toisistaan, organisaatio päätyy optimoimaan väärää asiaa.

Ajatus siitä, että luovuus lisääntyy palkkaamalla mahdollisimman luovia yksilöitä, on houkutteleva. Käytännössä se johtaa usein tilanteeseen, jossa ihmiset alkavat kilpailla keskenään. Ideoista tulee omistettavia, ja niitä puolustetaan sen sijaan, että niitä kehitettäisiin yhdessä. Tällöin luovuus ei lisäänny, vaan pirstaloituu.

Organisaatio ajattelevana järjestelmänä

Aivoista löytyy hyvä metafora tämän ymmärtämiseen. Aivoissa tapahtuu jatkuvasti valtava määrä aktiivisuutta: signaalit liikkuvat, yhteydet aktivoituvat, eri osat tuottavat impulsseja. Mutta jos nämä yhteydet eivät toimi yhdessä, jos ne kilpailevat tai jäävät irrallisiksi, lopputuloksena ei ole luovuus vaan kaaos. Energiaa kuluu, mutta mitään merkittävää ei synny.

Sama pätee organisaatioon. Jos ideat ammutaan alas, ohitetaan tai kääntyvät valtataistelun välineiksi, syntyy paljon aktiivisuutta, mutta vähän uutta. Työ näyttää vilkkaalta, mutta ajattelu ei etene.

Luovuus syntyy yhteyksissä

Tiimin luovuus ei synny yksilöiden määrästä tai laadusta, vaan siitä, miten ihmiset liittyvät toisiinsa. Yksilöt ovat kuin synapseja ja ideat kuin impulsseja, mutta varsinainen luovuus syntyy niiden välisissä yhteyksissä. Yksittäinen ajatus ei vielä muuta mitään, mutta yhteydessä toisiin ajatuksiin se voi kasvaa joksikin merkittäväksi.

Katedraalit tappavat luovuuden

Organisaatioissa tehdään usein yksi kriittinen virhe. Odotetaan, että joku tuo pöytään valmiin ratkaisun, ikään kuin kokonaisen katedraalin. Kun näin tapahtuu, muille ei jää tilaa osallistua. Keskustelu muuttuu helposti arvioinniksi, ja usein idea myös kaatuu siihen.

Luovuus toimii toisin. Se rakentuu pienistä rakennuspalikoista. Keskeneräisistä ajatuksista, havainnoista ja kysymyksistä. Yksilön tehtävä ei ole todistaa osaamistaan valmiilla vastauksilla, vaan tuoda yhteiseen tilaan jotain, mistä muut voivat jatkaa.

Luova prosessi käytännössä

Luova prosessi etenee vaiheittain, vaikka sitä ei aina tunnisteta. Alussa tarvitaan tilaa ideoille ilman arviointia. Sen jälkeen tarvitaan kykyä rakentaa ajatuksia yhdessä, jatkaa toisten ideoita ja yhdistellä niitä. Vasta lopuksi tulee arvioinnin ja päätöksenteon vaihe. Monessa organisaatiossa kriittisyys hiipii mukaan liian aikaisin, jolloin ideat eivät ehdi edes syntyä.

Psykologinen turvallisuus luovuuden perustana

Jos ihmisiltä odotetaan keskeneräisiä ajatuksia, tarvitaan psykologista turvallisuutta. Ilman sitä ideat jäävät helposti sanomatta, keskustelu varovaiseksi ja luovuus kuihtuu. Usein juuri se ajatus, joka tuntuu itselle liian ilmeiseltä tai keskeneräiseltä, on kaikkein arvokkain. Mutta se ei pääse esiin, jos ilmapiiri ei sitä kannattele.

Mitä tämä tarkoittaa organisaatioille

Kun luovuutta halutaan vahvistaa, katse on siirrettävä pois yksilöistä ja kohti vuorovaikutusta. Kyse ei ole siitä, kuka keksii parhaat ideat, vaan siitä, millaiset olosuhteet mahdollistavat ajatusten kehittymisen yhdessä. Tämä tarkoittaa siirtymistä omistamisesta yhteiseen rakentamiseen ja arvioinnista kehittämiseen.

Lopuksi

Lopulta luovuus ei ole resurssi, joka löytyy yksilöistä. Se on ilmiö, joka syntyy ihmisten välissä.

Yhden ihmisen ei tarvitse olla nero.

Riittää, että jokainen suostuu olemaan osa yhteyttä.

Kun nämä yhteydet vahvistuvat, syntyy jotain, mitä yksikään yksilö ei olisi voinut tuottaa yksin.

Ja juuri siellä – ihmisten välissä – asuu organisaation todellinen luovuus.