Kun itsenäisyys vaatii meiltä uutta rohkeutta oppia
Itsenäisyyspäivä on hetki, jolloin katsomme sekä taakse että eteenpäin — ja juuri nyt Suomen on kysyttävä rehellisesti, mitä osaamme ja mitä meidän on opittava, jotta seuraavat vuosikymmenet eivät vain suju, vaan kukoistavat.
Tässä blogissa Karoliina Jarenko, oppimisen ja organisaatiokulttuurin uudistaja sekä Almanovian perustaja, tarkastelee, miksi suomalainen prosessiosaaminen voi olla juuri se voimavara, jolla Suomi nousee jälleen oppimisen edelläkävijäksi.
Kun olimme oppimisen ihmemaa
Suomi oli vielä hiljattain kansainvälisen oppimiskeskustelun suunnannäyttäjä. PISA-menestys nosti meidät globaaliksi esikuvaksi, ja suomalainen koulutusjärjestelmä herätti vilpitöntä ihailua aina Aasiasta Yhdysvaltoihin asti.
Mutta maailma muuttuu nopeammin kuin yksikään järjestelmä itsestään. Oppimistulokset laskevat, teknologia kiihdyttää osaamisvaatimuksia, ja globaali kilpailu ei odota ketään.
Menestys ei ole perintö, vaan jatkuva prosessi.
Suomalaisen johtamisen ydin paljastui jo 2016–2017
Vuosina 2016–2017 sain työskennellä työ- ja elinkeinoministeriön selvityksen parissa, jossa tutkittiin suomalaisen johtamisen ominaispiirteitä ja tulevaisuuden kehitystarpeita. Mukana oli kymmeniä asiantuntijoita ja lukuisa joukko suurten organisaatioiden johtajia.
Tulokset olivat kirkkaat:
Suomalaiset ovat poikkeuksellisen hyviä prosessien, rakenteiden ja systematiikan johtamisessa.
Tämä on vahvuus, jota moni maa voisi kadehtia. Mutta kolikon nurja puoli on yhtä selkeä:
vuorovaikutustaidot jäävät usein prosessien varjoon
kulttuurin johtaminen on hajautunutta
luottamus rakenteisiin on toisinaan vahvempaa kuin luottamus ihmisiin
Ja silti juuri näissä havainnoissa piilee jotakin yllättävää — jopa lohdullista.
Insinöörimäinen vahvuus voi olla seuraava kilpailuetumme
Maailma on siirtynyt aikaan, jossa oppiminen ei ole enää sisältöjen johtamista.
Sisältöjä syntyy enemmän kuin kukaan ehtii omaksua: tekoäly tuottaa, verkostot jakavat, globaalit toimijat kehittävät.
Se, mitä ei voi kopioida, on tapa oppia.
Tässä kohtaa suomalainen prosessiosaaminen muuttuu rajoitteesta voimavaraksi.
Almanovian ydinajatus kuuluu:
Itseohjautuva, ketterä ja jatkuva oppiminen edellyttää oppimisen infrastruktuuria ja oppimiskulttuuria, ei yksittäisiä kursseja.
Kun oppiminen muuttuu prosessiksi — ei tapahtumaksi — tapahtuu kolme asiaa:
Oppimisesta tulee näkyvää ja mitattavaa.
Ei arvauksia, vaan dataa ja todellisia käyttäytymisen muutoksia.Organisaatiot kehittyvät kokonaisuuksina.
Ei irrallisia taitohankkeita, vaan yhteinen rytmi ja suunta.Oppiminen juurtuu arkeen.
Ei ”lisätyötä”, vaan tapa tehdä työtä.
Ja tämä jos mikä on suomalaisille luontaista. Me osaamme rakentaa järjestelmiä, jotka kestävät, skaalautuvat ja toimivat.
Voisiko tästä alkaa seuraava suomalaisen työn ihmeteko?
Mitä jos Suomen seuraava suurteko ei synny enää tehtaissa tai teknologiassa — vaan tavassa, jolla opimme?
Mitä jos johtaisimme osaamista niin, että emme määrittelisi yksityiskohtaisesti, mitä kaikkien pitää oppia, vaan rakentaisimme rakenteet, joissa oppiminen syntyy kuin itsestään?
vähemmän kontrollia
enemmän kyvykkyyden vapauttamista
vähemmän käskyjä
enemmän rakenteita, jotka tekevät oppimisesta välttämättömän ja luontevan
Suomi on prosessirakastava kansa.
Ja juuri siksi meillä on poikkeuksellinen mahdollisuus rakentaa seuraava oppimisen malli — sellainen, jota muut tulevat vuorostaan tutkimaan, jäljittelemään ja ihailemaan.
Ehkä seuraava suomalainen ihme ei ole teknologinen eikä opetuksellinen, vaan kyky johtaa oppimista tavalla, johon muut eivät kykene.
