Kysymys ei ole tekoälyn käytöstä. Kysymys on siitä, kuka ajattelee.
“Olen aina kirjoittanut paljon blogeja. Ne auttavat jäsentämään ajattelua. Argumentti kirkastuu, kun sen kirjoittaa auki: ajatusloikat ja perustelujen aukot alkavat näkyä, ja johtopäätös joko kestää tai ei kestä.
Filosofian Akatemian aikana prosessi kulki usein näin. Sain jonkin ajatuksen. Maistelin sitä asiakaskeskusteluissa, testasin varovasti sivulauseissa. Sitten toin sen toimistolle, jossa kollegat rakkaudellisesti joko repivät sen rikki tai paransivat sen ehyeksi. Sitten kirjoitin siitä blogin, ja vasta sen jälkeen otin sen mukaan puheenvuoroihin.
Siihen meni kaksi tai kolme viikkoa. Nyt samaan menee kaksi tai kolme tuntia.”
Tässä blogissa Karoliina Jarenko tarkastelee, mikä siinä ajassa oikeastaan nopeutui — ja mikä ei saisi nopeutua.
Mitä siinä 2-3 tunnissa tapahtuu?
Heitän ajatuksen tekoälylle. Olen ohjeistanut sen koettelemaan ajatteluani, ei kehumaan sitä. Saan ajatuksen takaisin jäsennellympänä. Seuraavalla pallolla saan joukon tutkimuksia, jotka joko tukevat väitettäni tai eivät tue. Sen jälkeen saan vastauksia tarkentaviin kysymyksiini ja vastakysymyksiä, joita en osannut odottaa.
Lopulta kirjoitamme tekstin yhdessä, tyypillisesti useaan kertaan alusta loppuun, kun käännän rakennetta eri asentoihin.
Ihmisten kanssa sparraamisella on yhä oma arvonsa. Totean vain, että näinkin voi tehdä silloin, kun oikeita ihmisiä tai aikaa heidän kanssaan ei ole.
Olennaista on se, mikä prosessissa ei muuttunut. Ajatus on yhä minun, ja jokainen väite on kulkenut oman harkintani läpi. Nopeutui se, mikä ennen oli odottamista.
Kaksi erilaista ponnistusta
Tällä viikolla julkaistiin PISA 2025 -tulokset. OECD-maiden keskiarvot ovat matalimmat koskaan mitatut, ja suomalaisnuorten lukutaito on laskenut 16 pistettä vuodesta 2022. Raportissa oli myös havainto, että koulutehtävissä tekoälychatbotteja käyttävät oppilaat pärjäävät keskimäärin heikommin kuin muut. (Kyse on korrelaatiosta: yhtä hyvin voi olla, että vaikeuksissa olevat nuoret turvautuvat chattiin useammin.)
Asetelma on silti liian alkeellinen. Kysymys ei ole chatin käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä. Kysymys on siitä, käyttääkö ihminen omia aivojaan.
”Kysymys ei ole tekoälyn käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä. Kysymys on siitä, käyttääkö ihminen ommia aivojaan.””
Asiantuntijatyössä on kahdenlaista ponnistusta. On ponnistusta, joka tuottaa osaamista: väitteen muotoilua, perustelun koettelua, valintaa vaihtoehtojen välillä, arviota siitä onko tulos kelvollinen. Ja on ponnistusta, joka tuottaa pelkkää viivettä: etsimistä, muotoilua, ensimmäisiä versioita.
Tekoäly kannattaa kohdistaa jälkimmäiseen.
Kun se kohdistetaan edelliseen, lopputulos näyttää hyvältä, mutta tekijän osaaminen jää hyödyntämättä vähemmän.
Sama ilmiö työpaikoilla
Työelämässäkin tämä on jo mitattu. Stanfordin Social Media Labin ja BetterUp Labsin tutkimus, jonka Harvard Business Review nosti esiin, antoi ilmiölle nimen workslop: materiaali, joka näyttää viimeistellyltä mutta on sisällöllisesti keskeneräinen, ja joka siirtää ajattelun työn vastaanottajalle.
Tuhannen yhdysvaltalaisen tietotyöntekijän aineistossa 40 prosenttia kertoi saaneensa tällaista kuukauden sisällä. Yhden tapauksen selvittämiseen kului keskimäärin lähes kaksi tuntia. Yli puolet myönsi, että osa heidän itsensä lähettämästä työstä saattaa olla samaa. (Pakko tunnustaa, että joskus on lähtenyt hiukan turhan aikaisin eteenpäin…)
Kiinnostavin luku on kuitenkin tämä: 42 prosenttia piti lähettäjää sen jälkeen vähemmän luotettavana.
Tilannetta ei paranna se, että useimmilla työpaikoilla on käytössä tekoälyn edullisemmat versiot, eikä ketään ole opastettu rakentamaan omasta tekoälystään kunnollista ajattelun sparraajaa. Työkalu on annettu, käyttötapa ei.
Enemmän vai paremmin
Tekoäly on tuonut asiantuntijatyöhön mahdollisuuden ennennäkemättömään tuottavuusloikkaan. Mutta se toteutuu vain, jos ihminen käyttää tekoälyä oman työnsä ja ajattelunsa laadun nostamiseen.
Riski on se, että elämme yhä teollisen ajan kulttuurissa, jossa enemmän on enemmän. Jos sama logiikka siirretään asiantuntijatyön tuotoksiin, loikka kuluu volyymiin: enemmän materiaalia, enemmän kalvoja, enemmän muistioita, nopeammin, toisillemme. Ja toistemme luettavaksi.
Sama teknologia tarjoaa toisenkin vaihtoehdon. Tehdä saman verran, mutta paremmin ajateltuna.
Valinta ei ole teknologinen vaan kulttuurinen, ja se tehdään useimmiten huomaamatta. Siinä hetkessä, kun joku päättää, lähettääkö keskeneräisen version eteenpäin vai lukeeko sen ensin itse ajatuksella läpi.
