Havaintoja kevään asiakaskeskusteluista

Almanovian kaupallinen johtaja Liisa Arponen aloitti uuden työnsä käymällä kymmeniä keskusteluja eri toimialojen johtajien kanssa tekoälystä ja työn muutoksesta. Yksi asia toistui yllättävän samanlaisena toimialasta ja organisaation koosta riippumatta: murroksen vaikein osa ei ole teknologia vaan ihminen. Kysymys ei ole niinkään siitä, mitä koneet osaavat, vaan siitä, kuka minä olen ja mistä työni arvo syntyy, kun osaamiseni siirtyy koneelle.

Näissä keskusteluissa kirkastui viisi havaintoa, jotka osoittavat kaikki samaan suuntaan. Tekoälymurros ei ratkea työkalukoulutuksilla. Se koskettaa identiteettiä, ihmistaitoja, uudistumiskykyä ja sitä hiljaista tietoa, jota organisaatioihin on vuosien varrella kertynyt.

Tässä blogissa Liisa kokoaa yhteen kevään asiakaskeskustelujen kiinnostavimmat havainnot ja kirkastaa sen, mihin organisaatioiden kannattaisi niiden valossa nyt katsoa.

1. AI-murros koetaan identiteettikriisinä, ei osaamisvajeena

Yksi asia toistui keskusteluissa yllättävän samanlaisena toimialasta tai organisaation koosta riippumatta: suurimmat kipupisteet eivät liittyneet niinkään itse teknologiaan vaan siihen, kuka minä olen ja mikä on arvoni työntekijänä, kun se, mitä olen tähän asti osannut parhaiten, siirtyy koneelle.

Kyse ei siis ole työntekijän osaamisvajeesta vaan identiteetistä.

Valmennuspalveluiden tarjoajalle tämä havainto on oleellinen, sillä identiteettikysymyksiin ei vastata työkalukoulutuksella. Sen sijaan tarvitaan pysähtymistä – aikaa ja tilaa pohtia, mistä oman työn arvo tulevaisuudessa syntyy.

Tämän havainnon seurauksena kiteytyi myös oma neuvoni suuntaansa pohtiville työntekijöille ja organisaatioille: tunnista ne asiat, jotka omassa työssä kantavat myös tekoälyaikakautena, ja rakenna niiden päälle jotain uutta.

2. Työelämän metataidot puuttuvat

Moni keskustelukumppani kysyi minulta tismalleen saman kysymyksen: "Miten näitä taitoja oikeastaan opetellaan?" Kiinnostavaa on se, että kysymys ei liittynyt tekoälytyökaluihin tai muihin teknisiin taitoihin vaan ihmistaitoihin: luovuuteen, vaikuttamiseen, epävarmuuden ja muutoksen sietämiseen, vaikeiden keskusteluiden käymiseen.

Kevään keskusteluiden perusteella organisaatioissa investoidaan kyllä tekniseen substanssiosaamiseen, mutta ihmistaidot jäävät harjoittelematta. Moni ei tuntunut edes tietävän, että näitä taitoja on mahdollista harjoitella siinä missä mitä tahansa muutakin taitoa. Keinot ovat toki erilaiset – kalvosulkeisilla ei opita kuuntelemaan tai innovoimaan eikä luennoimalla vahvisteta resilienssiä.

Väitän, että ihmissuhde-, vaikuttamis- ja luovuustaidoista on tulossa ratkaisevia, kun suorittava työ siirtyy tekoälylle. Siksi kysynkin, olisiko aika kääntää järjestys: ensin ihmistaidot, sitten työkalut niiden päälle.

3. Tehostamismoodi on syönyt juuri sen kyvyn, jota nyt eniten tarvittaisiin

Vielä ennen lomia moni organisaatio kuvaili olevansa "selviytymismoodissa" ja keskittyvänsä tehostamaan ja säästämään. Samaan aikaan he tiedostivat, että pärjätäkseen tulevaisuudessa heidän pitäisi innovoida, uudistua ja kasvaa. Paradoksi on siinä, että selviytymistila on juuri se tila, jossa uudistumiskykyä eniten tarvittaisiin mutta jossa uudistumiseen investoiminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta.

Nyt, kun olemme vihdoin alkaneet kuulla ensimmäisiä varovaisen positiivisia talousviestejä, uskallan kysyä: joko nyt olisi aika investoida uudistumiseen ja siirtyä selviytymismoodista kohti kasvumoodia?

4. Asiantuntijoilta odotetaan nyt kaupallista ajattelua, ammattinimikkeestä riippumatta

Yllättävän monessa keskustelussa nousi esille se, että kun suorittava työ siirtyy koneelle, jäljelle jäävä työ muuttuu aikaisempaa kaupallisemmaksi.

Esimerkiksi IT-alalla ja taloushallinnossa tämä näkyy jo konkreettisesti: ohjelmistokehittäjältä tai kirjanpitäjältä odotetaan jatkossa paitsi timanttista substanssiosaamista myös ymmärrystä arvon tuotannon logiikasta.

Käytännössä asiantuntijan tulisi osata linkittää oma tekemisensä kahteen isompaan kokonaisuuteen yhtä aikaa: siihen, mistä oman organisaation arvo syntyy, ja siihen, mistä asiakkaan arvo syntyy – ja nähdä, missä kohdissa näitä kahta voi omalla työllä vahvistaa.

Tämä on iso asia. Moni asiantuntija on rakentanut oman identiteettinsä asiantuntijuuden varaan ajatellen, että "minä en ole myyjä". Nyt samalta henkilöltä odotetaan kykyä tunnistaa kaupallisia mahdollisuuksia ja ottaa ne asiakkaan kanssa puheeksi ilman, että se tuntuu epämukavalta tyrkyttämiseltä. Monelle tämä on iso muutos.

Veikkaan, että asiakkuuksien johtamisesta ja kaupallisesta ajattelusta tulee jatkossa yhä tärkeämpiä kyvykkyyksiä yli toimiala- ja ammattinimikerajojen.

5. Onko pitkä työsuhde jarru vai voimavara?

Kymmenien kevään asiakaskeskustelujen myötä eräs ajatus alkoi hiipiä mieleeni. Hieman kärjistäen: minusta alkoi matkan varrella tuntua siltä, että pitkät työsuhteet ja kokeneet konkarit mielletään helposti muutoksen hitaimmaksi lenkiksi. Ehkä ajatellaan, että uuden omaksuminen on helpompaa niille, joilla on vähemmän vuosia takana.

Itseäni jäi kutkuttamaan ristiriita siinä, että samat konkarit, joiden muutosvalmiutta saatetaan epäillä, ovat usein juuri niitä, jotka "jotenkin vaan tietävät, miten asiat kannattaa hoitaa" (suora lainaus eräästä keskustelusta). Kokemuksen syvä rintaääni, perstuntuma, hiljainen tieto – kutsu sitä miksi haluat.

Tässä on kuitenkin riskinä se, että jos emme opi hyödyntämään tätä hiljaista tietoa nykyistä paremmin, menetämme sen sitä mukaa, kun ihmiset siirtyvät eläkkeelle tai eteenpäin.

Blogini loppuun totean, että pitkät työsuhteet ovat kertynyttä pääomaa. Niiden päälle on hyvä rakentaa uutta.